Minä, yli kolmekymppinen, lähdin opiskelemaan parikymppisten keskelle yliopistoon. Mitäköhän siitäkin tulisi, pohdin pitkään, kunnes huomasin, ettei iällä oikeastaan ole yliopistossa merkitystä.
Kaikki alkoi siitä, kun kyllästyin työhöni ruokakaupassa. En nähnyt itseäni enää 10 vuoden päästä asiakaspalvelijana kassalla tai purkamassa kuormaa kiireessä. Työuupumus ja lisäksi työpuutumus uhkasivat vääjäämättä nurkan takana ja pohdin keinoja päästä tekemään muunlaista työtä. Hain eri alojen töihin mutta en päässyt työhaastatteluihin, sillä olin “vain myyjä”, vaikka minulla oli tutkinto ammattikorkeakoulusta.
Pohdin, olisiko minusta yliopistoon. Olin löytänyt viestinnän tutkinto-ohjelman ja huomasin, että kurssit olivat mielenkiintoisen kuuloisia ja suorastaan innostuin lukiessani kurssikuvauksia ja osaamistavoitteita. Päätin olla rohkea ja hakea yhteishaussa viestintää opiskelemaan mutta yliopiston ovet eivät sinä keväänä auenneet. Sisuunnuin ja päätin, että tämän vien maaliin ja ilmoittauduin avoimeen yliopistoon opiskelemaan viestinnän perusopinnot. Opiskelin ahkerasti töiden ohessa läpi harmaan syksyn ja pimeän talven, kunnes koitti taas kevät ja korkeakoulujen haku. Tiesin voivani hakea avoimen väylän kautta tutkinto-opiskelijaksi ja mahdollisuuteni päästä sisään olivat jopa hyvät. Keskiarvoni avoimen kursseilta oli riittävä ja lisäksi kirjoitin vetoavan motivaatiokirjeen siitä, miksi pärjäisin yliopistossa ja kuinka olin ajatellut aikuisopiskelijana opintoni hoitaa. Lähetin hakemukseni ja jäin jännittämään.
Heinäkuussa 2020 kirjauduin kahvitauolla Opintopolkuun tarkistamaan, olisiko päätös opiskelupaikasta jo tullut. Taisin vähän kiljahtaa ja hieman itkeä onnesta, kun huomasin myönteisen päätöksen ja minut oli hyväksytty tutkinto-opiskelijaksi. Pääsisin vihdoinkin opiskelemaan ja myöhemmin työskentelemään alalle, joka aidosti kiinnostaa ja jossa tiedän olevani taitava.
Muistanko enää mistään mitään, kun ylioppilasjuhlistanikin on 15 vuotta ja ammattikorkeakoulusta valmistuin 10 vuotta sitten?
Realiteetit kieltämättä mietityttivät. Kuinka rahat riittävät, kun on asuntolainaa ja perhe, auto ja harrastuksia? Kuinka minä jaksan opiskella, kun kirittävää on paljon ja lukuvuodessa pitäisi suorittaa huomattavasti enemmän opintopisteitä kuin muut, että pääsen tahtiin mukaan? Ja entäs ne parikymppiset, raikkaat ja nuorekkaat kanssaopiskelijat? Olenko ihan kalkkis heidän silmissään? Saanko uusia ystäviä vai jäänkö ihan yksin? Muistanko enää mistään mitään, kun ylioppilasjuhlistanikin on 15 vuotta ja ammattikorkeakoulusta valmistuin 10 vuotta sitten?
Koulun alkaessa ilokseni huomasin, että yliopisto on todellakin tiedeyhteisö, jossa kaikilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluville eikä tyhmiä kysymyksiä ole. Kaikki ovat tulleet yliopistoon oppimaan ja opiskelumotivaatio on korkealla. Tunsin saavani valtavasti voimaa siitä yhteishengestä ja asioiden laajamittaisesta sekä syvällisestä läpikäynnistä, että suorastaan puhkuin intoa ja energiaa läpi ensimmäisen lukuvuoden. Tämän kaiken keskellä iällä ei todellakaan ollut merkitystä ja pelkoni osoittautuivat turhiksi.
Haluan siis rohkaista muitakin aikuisiällä alan vaihtoa pohtivia yliopisto-opintojen pariin. Hyppäys tuntemattomaan saattaa aluksi pelottaa mutta voin kokemuksesta sanoa, että se kannattaa. Opiskelu aikuisiällä on valtavan motivoivaa ja olen itse saanut siitä paljon. Pääsin jopa ensimmäiseen viestinnän alan työharjoitteluun kesäksi ja on mahtavaa huomata, että kyllä viestintä on ihan minun juttuni!
Tiia Hätönen, yrityssuhdevastaava Ydinviesti 2021